Kiikaritähtäimen Valinta
Kiikaritähtäimen Huolto
Kiikaritähtäimen Asentaminen

Kirjoittajalta Paavo

6,5 Creedmoor – Tulevaisuuden kaliiperi?

6,5 Creedmoor – Tulevaisuuden kaliiperi?

6,5 Creedmoor on nauttinut suurta suosiota Atlantin toisella puolella jo toista vuosikymmentä, mutta Suomessa kaliiperi on tehnyt läpimurtonsa vasta viimeisten kahden vuoden aikana, kun aseiden ja patruunoiden saatavuus on parantunut merkittävästi.

Pioneerityön kaliiperin nousun eteen Suomessa on pitkälti tehnyt Hjorth urheilutukku, joka on jo vuosia tuonut maahan laajaa valikoimaa amerikkalaisia aseita ja patruunoita kyseisessä kaliiperissa. Lopullisen läpimurron kaliiperi teki, kun Sako otti kaliiperin valikoimiinsa ja alkoi valmistaa laajaa valikoimaa Tikka ja Sako kivääreitä, sekä patruunoita tässä kaliiperissa. Lapua on valmistanut hylsyjä jo jonkin aikaa, mutta tehdasladatut patruunat valikoimiin ovat tulleet vasta taannoin.

6,5 Creedmoor – Uusi Kaliiperi

6,5 Creedmoor on suhteellisen uusi kaliiperi, sillä Hornady kehitti kaliiperin vasta vuonna 2007. Nimensä patruuna on saanut New Yorkissa sijaitsevan Creedmoor rifle rangen mukaan, jossa järjestettiin legendaarisia ampumakilpailuja 1900-luvun taitteessa. Kaliiperi on kehitetty supistamalla .30 TC:n hylsy 6,5mm luodille sopivaksi. .30 Thompson Center on taas suunniteltu .308 Winchesterin pohjalta, joten 6,5 Creedmoorin ja .308 Winchesterin hylsyt jakavat paljon yhteisiä elementtejä. Creedmoorin hylsy on tilavuudeltaan hiukan pienempi, kuin .308Win sillä 6,5:sen vesitilavuuden paino on 3,4g, kun .308:siin vettä menee 3,63g. 6,5mm Creedmoren erikoisuutena voidaan pitää sitä, että hylsyjä ja patruunoita on saatavilla niin pientä-, kuin isoa kiväärinallia käyttävinä. Esimerkiksi Lapuan hylsyihin sopii pieni nalli.

Kaliiperin Valinta

6,3 Creedmoor patruuna
.308 Win ja 6,5 Creedmoor Powerhead 2:set rinnakkain.

Moni kaliiperivalinnan kanssa painiskeleva miettii, mitä 6,5 Creedmoor tekee paremmin, kuin .308 Winchester tai 6,5×55 SE. Kuten kaikki kaliiperit, on Creedmoorkin monessa suhteessa kompromissi.

6,5 Creedmoor vs. 6,5x55SE

Vertailu ruotsinmauserin ja Creedmoorin välillä on näistä helpompi. 6,5x55SE on kestänyt aikaa uskomattoman hyvin, sillä kaliiperi on kehitetty vuonna 1891 ja se edustaa savutonta ruutia käyttävien patruunoiden ensimmäistä sukupolvea! Tämä on kuitenkin myös kaliiperin heikkous, sillä myös kyseiselle kaliiperille pesitettyjä aseita löytyy lähes 150 vuoden takaa, jolloin metallurgia ei ole ollut nykyisellä tasolla. Patruunan CIP standardit ovat siis sellaiset, että vanhimmatkin aseet periaatteessa kestävät uusia tehdasladattuja patruunoita. 116 vuotta nuoremmalla Creedmoorilla ei samanlaista historian painolastia ole ja patruuna onkin reippaasti kovapaineisempi.

Toinen Creedmoorin etu on lyhyempi hylsy. Kun 6,5×55 vaatii aseelta medium- tai long-mittaista lukkorunkoa, saadaan Creedmoor mahtumaan lyhyeen aktioon. Creedmoorin hylsy on ulkomitailtaan niin lähellä .308:sia, että lippaat ovat pääsääntöisesti yhteensopivia kaliiperien välillä. Kun hylsyn kantakin on sama, ei kaliiperin lisääminen valikoimaan ole yleensä asevalmistajalle temppu eikä mikään. Myös olemassa olevan .308 Win:in kaliiperin vaihtaminen onnistuu yleensä pelkällä piipun vaihdolla.

Suorituskyvyssä ei ole suuria eroja. Kun Sakon Powerhead 2:sen lähtönopeus on 6,5x55SE kaliiperissa 855 m/s, Creedmoorista vauhtia löytyy 890 m/s. Naturalis taas lupaa 6,5×55:seen 800 m/s ja Creedmorelle 20 m/s vähemmän.

6,5 Creedmoor vs. .308 Winchester

.308 Win ja 6,5 Creedmoorin välillä vertailu ei ole yhtä suoraviivaista. Kumpikin on hirvilaillinen kaliiperi, mutta moni Creedmoorin lataus täyttää lain kirjaimen vain hädin tuskin. Kaikkien 6,5 millisten suurin puute lienee se, etteivät kupariluodeilla ladatut tehdaslataukset aivan täytä tätä hirvelle asetettua rajaa. Peuraa niilläkin saa toki ampua. Creedmoorin eduksi taas voidaan laskea kaliiperin erittäin suora lentorata suhteelliseen pienessä ja kevytrekyylisessä paketissa. Kun Lapuan .308 Win 185gr Scenar ”putoaa” kilometriin 100m kohdistuksella lähes 13 metriä, on vastaava lukema Creedmoorilla 123gr Scenarilla n. 11 m, Kaliiperivalinnat ovat aina henkilökohtaisia makuasioita, mutta Creedmoren lentorata on käytännön metsästysetäisyyksille yksi suorimmista ilman turhaa lihahävikkiä, joten kyseessä on lähes ihanteellinen kaliiperi linnustukseen, tai alkukauden peuran ja kauriin peltopyyntiin.

6,3 Creedmoor patruuna kaavakuva
6,3 Creedmoor patruunan mitat (lähde: wikipedia).

Tutustu Sissoksen 6,3 Creedmoor valikoimaan

Kolme Tehokasta Tapaa Metsästää Valkohäntäpeuraa

Kolme Tehokasta Tapaa Metsästää Valkohäntäpeuraa

Viime viikolla käsittelimme blogissa valkohäntäpeuran tietä Atlantin yli Minnesotasta Suomen toiseksi tärkeimmäksi riistaeläimeksi. Tällä kertaa käydään läpi yleisimmät jahtimuodot ja onnistumisen edellytykset.

Valkohäntäpeuran metsästys voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri ”alalajiin”. Ajojahtiin, kyttäämiseen ja hiivintämetsästykseen. Peuraa voidaan myös houkutella ja kutsua erilaisilla pilleillä, mutta tämä jahtimuoto ei ole valitettavasti vielä saanut järin suurta jalansijaa Suomessa.

Peuraa ajatetaan yleensä mäyräkoiralla, sillä laki kieltää vielä hirvieläimen ajattamisen koiralla, jonka säkä ylittää 28cm rajan. Tähän on tosin tulossa muutos, joten lähitulevaisuudessa ainakin dreeverit pääsevät peurajahtiin mukaan.

Ajojahdit ovat yleensä seuruejahteja, mutta passimiehiä ei ainakaan pienimpien mäkien ajattamisessa välttämättä kovin montaa tarvita. Homma onnistuu siis tarvittaessa pienelläkin porukalla. Suurempiin metsiin lasketaan usein useampiakin koiria ja varsinkin tällöin passimiehen täytyy pysyä jatkuvasti skarppina, kuului haukku kaukaa tai läheltä. Peurat tulevat nimittäin usein metsästä kiireettömästi omia aikojaan, säikyttyään lähestyvää koiraa tai passipaikkaansa etsivää metsästäjää.

Koiralla on peurajahdissa lähes järjestään tutkapanta. GPS-panta on Etelä-Suomeen erinomainen valinta, sillä kantama on käytännössä rajaton ja yhteydet ovat lähes kaikkialla riittävän hyvät. Tutkaohjelma tekee myös passissa istumisesta mielekkäämpää, kun ajon etenemistä pystyy seuraamaan puhelimen tai tabletin ruudulta.

Toinen seuruejahdissa erinomainen sähkövimpain on Vhf-radiopuhelin. Hyvät kommunikaatioyhteydet mahdollistavat jahdin jouhevan etenemisen ja passissakin on paljon mielekkäämpää istua, kun tietää missä mennään. Lisäksi turvallisuus paranee, kun passimiehillä on mahdollisuus olla toisiinsa yhteydessä.

Valkohäntäpeura passissa
Valkohäntäpeura passissa

Asevalinta on lähes järjestään kivääri, vaikka haulikon täyteiselläkin saa peuraa lain mukaan ampua. Hyvä kaliiperivalinta on esimerkiksi perinteinen .308 Win tai 6,5×55 SE.

Jos ase on pelkästään ajojahtikäytössä, optiikan minimisuurennoksen tulisi olla mahdollisimman pieni. Paras valinta onkin yleensä punapistetähtäin tai esimerkiksi 1-6x suurentava ”hirvensurma”. Suuremmallakin toki pärjää, mutta 6x suurennoksesta alkava ”lintuputki” voi nopeissa tilanteissa olla pahimmillaan käyttökelvoton.

Hyvä valinta yleistähtäimeksi peurapyssyn päälle onkin esimerkiksi hyvällä punapisteellä varustettu 2,5-15×56. Tällainen tähtäin toimii erinomaisesti niin kytiksellä, kuin ajojahdissakin.

Ajojahti on tehokas jahtimuoto käytännössä koko kauden ajan. Peuraa saa metsästää ajattamalla 29.9-31.1.

Alkukaudesta ja ennen lumien tuloa erittäin tehokas metsästysmuoto on hiipiminen. Peurat laiduntavat heinämailla, sängellä ja riistapelloilla. Kun ruokaa on joka puolella saatavilla, eivät ruokintapaikat vielä vedä peuroja erityisen hyvin puoleensa. Hiipiminen on todennäköisesti haastavin tässä uutiskirjeessä käsiteltävistä jahtimuodoista, mutta on se onnistuessaan myös äärimmäisen palkitsevaa.

Ensimmäisten epäonnistumisten ei pidä antaa lannistaa, sillä tässä lajissa harjoitus todella tekee mestarin. Peurojen käytöstä oppii ajan mittaa lukemaan ja etenemisreitit sekä potentiaaliset ampumapaikat oppii hahmottamaan mielessään. Kokeneinkaan hiipijä ei onnistu 100% kerroista, vaan aina jää parannettavaa. Hiipiminen on tuottoisinta silloin, kun peurat ovat ruokailemassa; aikaisin aamulla ja iltahämärässä. Kiikaritähtäimen tulee olla hyvin hämärämetsästykseen soveltuva ja mielellään varustettu valopisteellä. Erinomainen kiikarivaihtoehto on taas peuramiehen jokapaikanhöylänäkin tunnettu 2,5-15×56 kiikaritähtäin. Vaatteiden tulisi olla kahisemattomat ja kenkien mukavat kävellä, sillä kilometrejä niille tulee peuroja etsiessä väkisinkin. Ampumamatkat voivat olla ruokintapaikalta kyttäämiseen tottuneelle suhteellisen pitkiä, mutta 200-300m matkakaan ei ballistiikkaan perehtyneelle kovin kummoinen haaste ole, kunhan ampumaetäisyys on tarkalleen tiedossa. Usein matkan pystyy mittaamaan puhelimessa olevan koiratutkasovelluksen avulla, mutta keskellä kiintopisteetöntä peltoa ruokailevaan peuraan etäisyyttä ei näin saada. Tällaisessa tilanteessa kätevästi taskussa kulkeva etäisyysmittari on erinomainen apu! Matkan mittaaminen käy muutamassa sekunnissa, eikä matkaa tarvitse sen kummemmin arpoa. Ampumapäätös on tehtävä omien kykyjen, kaluston ja olosuhteiden mukaan, eikä ampumatta jätettyä laukausta tarvitse koskaan katua.

Koska metsästys ei tapahdu kopista ja matkat voivat olla pitkiäkin, on kunnollisesta ampumatuesta suuri apu. Bipodit, eli hihnalenkin nastaan tai Weaver-kiskoon kiinnittyvät etujalat eivät ole tähän hommaan paras valinta. Heinämaalla, tai sänkipellossa on lähes poikkeuksetta ruohoja, heiniä tms. joihin makuulta ammuttu luoti voi osua ja muuttaa suuntaansa. Koska betonista valetun ”kohdistuspöydän” mukana kuljettaminen ei kovin realistista ole, lienee toiseksi tukevin vaihtoehto Primoksen Trigger Stick. Tätä ampumatukea löytyy niin matalaa tai korkeaa; yksi-, kaksi- tai kolmijalkaista mallia. Varsinkin korkean malliselta kolmijalalta saa erinomaisen ampumatuen niin istualtaan, kuin seisaaltaankin. Ampumatuki on mainio lisävaruste myös ajojahdeissa ja hirvitouhuissa.

Valkohäntäpeura tähtäimessä
Valkohäntäpeura tähtäimessä

Viimeinen ja varmasti yleisin metsästysmuoto on kyttääminen. Alkukaudesta kytiksellä kannattaa istua pellon reunassa, mutta myös ruokintapaikalle saattaa peura eksyä. Nuolukivi lisää ruokintapaikan suosiota varsinkin alkukaudesta. Kun lumi tulee maahan, alkavat peurat tosissaan hyödyntää ruokintoja. Parhailla paikoilla saattaa samalla ruokinnalla käydä illan ja yön aikana kymmeniä eri peuroja. Kyttääminen onkin varsinkin lumisen maan ja täyden kuun aikaan erittäin tehokas metsästysmuoto. Tällöin hyvällä kiikaritähtäimellä näkee ampua läpi yön. Kytisjahdissa heti kiväärin jälkeen tärkein varuste on hämärämetsästykseen soveltuva kiikaritähtäin. Kokoluokka on tällöin yleensä 3-12×56 tai 2,5-15×56. Kiikarissa on hyvä olla valopiste, jonka saa säädettyä tarpeeksi himmeäksi, jotta sitä voidaan käyttää sokaistumatta hämärässä. Jos valopiste on niin kirkas, että sen näkeminen vie pimeänäön pitkäksi aikaa, menettää se merkityksensä ja muuttuu haitalliseksi. Hyvät, suurilla etulinsseillä varustetut katselukiikarit ovat myös erittäin hyödylliset kytiskopissa. Jo keskihintaiset katselukiikarit pesevät yleensä kalleimmankin kiikaritähtäimen piirtokyvyn hämärässä mennen tullen.

Kun hämärä koittaa, rupeaa peuroja usein tulemaan ruokinnalle tungokseksi saakka. Peura saattaa juosta 50-100m hyvänkin keuhko-osuman jälkeen, ja hämärässä leimahtava suuliekki vie pimeänäön hetkeksi täysin. Kun peurat pelästyvät laukausta ja juoksevat eri suuntiin, ei ampuja usein tiedä mitä eläintä on ampunut ja mistä lähtee ruhoa etsimään. Äänenvaimennin käytännössä poistaa suuliekin, joten tämä ongelma on helposti ratkaistu. Lisäksi äänenvaimennin mm. parantaa tarkkuutta, poistaa rekyyliä ja nimensä mukaisesti vaimentaa ääntä. Kannattaa siis tosissaan harkita vaimentimen hankkimista, ellei sitä ennestään löydy!

Valkohäntäpeuran Lyhyt Historia

Valkohäntäpeuran Lyhyt Historia

Valkohäntäpeura (Odocoileus virginianus) on Suomeen kolmekymmentäluvulla istutettu hirvieläin. Suomen peurakanta on peräisin Pohjois-Amerikasta, Minnesotan osavaltiosta. Aiemmin Suomesta Amerikkaan lähteneet siirtolaiset halusivat antaa vanhalle kotimaalleen lahjaksi uuden riistaeläimen. Minnesotan siirtolaiset perustivat vuonna 1932 peurakomitean, jonka tehtävänä oli tuoda tämä Amerikassa niin yleinen ja suurta arvostusta nauttiva riistaeläin Suomalaistenkin metsästäjien ulottuville. Asiat lähtivät rullaamaan, kun Suomen Metsästäjäliitto (silloin Suomen Yleinen Metsästäjäliitto), lupautui ottamaan lahjan vastaan.

Tänä päivänä ajatus uuden hirvieläinlajin istuttamisesta maailman toista puolen keräisi eittämättä melkoista vastustusta, mutta kolmekymmenluvulla asioita on katsottu toisesta perspektiivistä. Metsäpeura oli ammuttu Suomesta käytännössä sukupuuttoon ja hirvelläkin näytti olevan väistämättä edessään sama kohtalo. Metsäkauriskaan ei ollut aloittanut Suomen ”uudelleenvalloitustaan” vielä. Elämä oli nykystandardeilla yksinkertaista ja niukkaa, eikä ajatus ylimääräisestä lihasta kuulostanut varmasti ollenkaan huonolta.

Peurakomitealle kesti pari vuotta kerätä rahoitus kuljetusta varten ja hoitaa muut käytännön järjestelyt. Syksyllä 1934 komitea oli saanut kasaan kahdeksan peuranvasaa, joista puolet oli uroksia ja puolet naaraita. Yksi urosvasa kuoli tapaturmaisesti jo ennen laivaan pääsyä. Olot laivassakaan eivät olleet luonnosta pyydystetyille peuranvasoille suotuisat ja kaksi uroksista menehtyi matkan aikana. Kun laiva syyskuussa saapui Helsinkiin, oli viimeinenkin uros niin huonossa kunnossa, että se täytyi kantaa laivasta.

Valkohäntäpeura passissa

Suomessa Kauppaneuvos Haarla otti peuran kotouttamisen sydämenasiakseen ja peurat siirrettiin Vesilahteen, Haarlan omistaman Laukon kartanon maille rakennettuun aitaukseen. Aitaus oli kooltaan peräti 3,5 hehtaaria ja aidat olivat kolme metriä korkeat. Aitauksen paikka oli valikoitu tarkoin, aitojen sisäpuolelta löytyi niittyä, metsää, järven rantaa ja suota. Uuteen kotiinsa päästyään peurat alkoivat kasvaa ja voimistua. Ensimmäisiä peuroja hoidettiin lähes kuin lemmikkieläimiä. Vasat saivat nimikseen Uros, Tilda, Jenny, Fanni ja Soki. Vuonna 1937 syntyivät ensimmäiset ”kotoperäiset” vasat. Maaliskuussa 1938 aidan päälle kaatui puu ja peurat pääsivät karkaamaan. Naaraat saatiin kiinni, mutta uros pysyi karkuteillä. Lopulta myös naaraat ja vasat päädyttiin vapauttamaan.

 

Peurakanta lähti kasvamaan hitaasti, mutta varmasti. Kannan sisäsiittoisuus aiheutti kuitenkin huolta, pohjautuihan maamme koko peurakanta vain yhden uroksen geeneihin. Vuonna 1948 Suomeen tuotiin Metsästäjäliiton aloitteesta vielä kolme urosta ja kolme naarasta. Aiemmasta viisastuneena peurat siirrettiin Atlantin yli lentäen. Matkat menivätkin hyvin, mutta muutaman kuukauden jälkeen kaksi uroksista sairastui ja lopulta kuoli. Jäljelle jääneet kolme naarasta ja yksi uros laskettiin vapauteen. Joidenkin lähteiden mukaan vapautetut peurat eivät kuitenkaan selvinneet seuraavasta talvesta, joten jälkimmäisen istutuksen onnistumisesta ei ole varmuutta. On siis varsin mahdollista, että koko Suomen peurakanta on yhden uroksen jälkeläisiä.

Valkohäntäpeura kaadettu

Kun peuranmetsästys 1960-luvun alkupuolella aloitettiin, arvioitiin kannan olevan noin 1000 yksilöä. Alkuvuosina lupia myönnettiin vain muutamia kymmeniä, eikä metsästys juuri hidastanut kannan kasvua. 60-luvun lopulla kannan arvioitiin olevan noin 5000 yksilöä. Vuonna 2018 Valkohäntäpeura on hirven jälkeen Suomen toiseksi tärkein riistaeläin ja kanta on joidenkin arvioiden mukaan lähes 100 000 yksilöä. Peura on yleisin Satakunnan-, Varsinais-Suomen-, Uudenmaan- ja Etelä- sekä Pohjois-Hämeen riistahoitopiirien alueella. Muualla maassa esiintyy pienempiä paikallisia kantoja. Valkohäntäpeura on myös Pirkanmaan maakunnan nimikkoeläin. Vuosittaiset peurasaaliit ovat viime vuosina olleet n. 23 000 yksilön.

Liity Sissoksen Jahtiporukkaan

Lisää hyödyllistä tietoa ja tarjouksia kätevästi sähköpostiisi.